Arpa lankesi minulle ihanasta maasta...

 

Hän ei saanut unta. Nousee ylös vuoteeltaan ja pukeutui, liikkui mahdollisimman ääneti – kun ei henno herättää muita nukkujia – siirtyy sitten ulos asuntonsa eteisestä ja painaa oven perässään hiljaa kiinni. Istahtaa siinä portaille ja sitoo verkkaisesti kenkiään jalkaan.

Kyllä nämä kesäyöt voivat olla lumoavan kauniita. Ihmekös tuo, jos uni ei meinaa tulla silmään!

Hän istuu hetken rannan kivellä kuunnellen hiljaisuutta, johon sekoittuu vain joitakin luonnonääniä vaimeana hyrinänä. Sitten hän nousee ja lähtee astelemaan rantaa pitkin, katsoo tyyntä järvenselkää ja tyrkkää kanootin vesille.

Tuntuu, aivan kuin olisi jokin syy, miksi meloa täällä yksin, keskellä yötä pitkin järvenselkää. – mitä jos joku sattuisi vielä näkemään.

Siinä meloessa, sen enempää ajattelematta, hän alkaa hyräillä lapsuudessa oppimaansa laulua: ”On kaunis synnyinmaamme, maat, metsät, järvet sen. Me Luojan töitä saamme katsella kiittäen…” Luojan työnä hän tätä maailmaa on katsellut ja katselee edelleen. Se on jotenkin niin turvallista. Varsinkin silloin, kun tuntee itsensä pieneksi ja voimattomaksi, tuntuu hyvältä ajatella, että minulla on suuri kaikkivaltias Jumala, joka pitää minusta ja koko maailmasta huolen. Nytkin tämä kesäyön tyyni rauha, mistä muusta se puhuu kuin Luojan suurista teoista ja Hänen hyvyydestään?

Ihmetellen ja kiitellen tässä elää.

Kuuluu vain melan vaimeaa kolketta ja solahduksia, kun se rikkoo tyyntä vedenpintaa. Äkkiä kiirii järvenselkää kuikan kesytön, villi huuto. Se on kuin ihmisen yksinäisyyden parahdus, ihmisen ikävä toisen luo ja ihmisen ikävä Luojansa tykö, hän miettii. Kuinka paljon sitäkin ikävää on?

On paljon puhumattomia sanoja ja paljon puhuttuja sanoja, joilla on haavoitettu ja loukattu toista. Kun ei ole voitu eikä osattu pyytää anteeksi eikä myöskään jaksettu antaa anteeksi, on ympärille kasvanut sellaisia muureja, joiden yli kuuluu vain noita huutoja yksinäisyyteen ihmisen ikävässä toisen luo ja Jumalan luo.

Mutta eihän sen niin tarvitse olla. Luojammehan loi meidät omaksi kuvakseen. Mehän olemme Jumalan kuva. Sellaisina meidät on luotu toistemme yhteyteen, iloksi ja avuksi toinen toisillemme. Siinä se toteutuu elämän tarkoitus.

Hän tietää omasta kokemuksesta, että sekin, mikä on mennyt elämässä rikki, voidaan korjata. Jumala voi sen korjata. Ei Jumala ole vain etäinen, kaikkivaltias Luoja, vaan Hän on luomalleen ihmiselle myös armahtava Isä. Kun synti on turmellut meissä Jumalan hyvän luomisteon, Jumalan Poika on tullut tänne maailmaan sovittaakseen meidän syntimme. 

Ja kun on sovussa Jumalan kanssa, sydän taipuu pyytämään anteeksi niiltä, joita vastaan olen rikkonut, ja myös antamaan anteeksi minua vastaan rikkoneille.

Anteeksiantamus tuo omaantuntoon rauhan. Omatunto on silloin vähän niin kuin tuo tyyni veden pinta tai niin kuin tuo kevätyön taivaan puhdas kuulaus.

Ajatuksenjuoksussaan hän muistaa vielä psalmin sanat: ”Arpa lankesi minulle ihanasta maasta..” ja sen jatkonkin ”ja kaunis on minun perintöosani.” 

Ihana on tämä maa, synnyinmaamme. Mutta hänelle noissa sanoissa on muutakin sisältöä. Niissä on hänelle kuva Jumalan ihmeellisestä armosta. Hän jo nuorena valitsi osansa, omisti sen Jumalan ja Hänen seurakuntasa palvelemiseen. Nuori ja kokematon hän on vieläkin tuossa ihanassa paikassa. Mutta tästäkin ihanasta paikasta hänen on kerran lähdettävä. Toivossa hän odottaa pääsevänsä silloin sinne, mille täällä ei mikään vedä vertoja. Jostakin vuosien takaa nousee hänen mieleensä kuin rukouksena sanat eräästä runokirjasta: ”Paljon minulta jää näkemättä näitä maisemia, mutta mikään paikka ei saisi olla niin hyvä, ettei sieltä olisi ikävä taivaaseen.”

 

 

Kirjoittajan nimi

Kirjoittaja

Munkkidiakoni Nasari