Illan ajatuksia...

Kirjoitin tämän tekstin vuosi sitten - Kirjamessuilta palattuani. Usein samat asiat nousevat mieleen - samat kysymykset nukkumaan mennessä. On kuitenkin lohdullista, että saan jokaisen aamuni aloittaa täällä luostarissa jumalanpalveluksella - tuntea että olen niin käsittämättömän suurella matkalla, etten voi sitä edes sanoiksi aina pukea. Nytkin - tämän tekstin myötä haluan toivottaa hyvää ja rauhallista yötä, sekä hyvää kunniallisen ja eläväksi tekevän ristin juhlaa.

Monet keskustelut ystävien kanssa ovat käsitelleet yksinäisyyttä. Kiire joka yhteiskunnassamme vallitsee vaikuttaa todella voimakkaasti jokapäiväisiin valintoihimme mm. sen suhteen - onko meillä aikaa lähimäisillemme, perheellemme, kumppanillemme - tai edes Jumalalle.

 

Mieleeni tuli kaunis paradoksi Talmudista jonka jostain olen joskus lukenut. Se muistuttaa puhuttelevalla tavalla siitä, ettei meistä kukaan ole yksin - vaikkei lähimäisemme voi kulkea tietä meidän puolestamme, niin silti me olemme samalla matkalla. Me jokainen koemme samat kivut ja saman hämmennyksen elämässämme. Koemme samoja pelkoja - pelkoja, jotka kuitenkin menettävät usein terävyytensä kun asetamme ne toistemme eteen - jaamme ne - ja saamme huomata jälleen, että emme ole matkallamme yksin.

 

Tuo Talmudin kertomus kertoo rabista, joka asettaa oppilailleen kysymyksen: ”Mistä tunnette aamun ensimäisen hetken?”. Pitkän hiljaisuuden jälkeen joku piipittää: ”Kun voin erottaa lampaan ja koiran.” Rabbi puistelee päätään. Toinen ehdottaa: ”Kun voin erottaa viikunapuun ja oliivipuun.” Jälleen rabbi puistelee kieltävästi päätään. Muita vastauksia ei enää oppilailta tullut. Rabbi kiertää oppilaidensa hiljaisuutta kävellen heidän keskellään. ”Tunnette aamunkoiton ensimäisen hetken siitä, kun katsoessanne toisen ihmisen silmiin näette itsenne.”

 

Olen saanut kokea vain muutaman kerran elämässäni niitä alastomuuden hetkiä, kun keskustellessa toisen ihmisen kanssa, olen ollut ”aito minä”. Ei ole tarvinnut, eikä edes voinut esittää jotain muuta. Nöyryydessä ja nöyryydellä - aidolla inhimillisyydellä lähestyvää ihmistä saattaa olla todella vaikea ottaa vastaan. Hän näkee silmistäsi kaiken. Hän avaa sydämesi rumimmatkin arvet - kuitenkaan satuttamatta. Ja taas on saanut huomata, kuinka samanlaisia lopulta olemme. Meillä on samat pelot, samat kivut ja hämmennykset. Toiset meistä on valinneet vain täysin erilaiset tiet käydäkseen läpi tätä kaikkea. Mutta nämä kokemukset synnyttävät uusia pelkoja. Menettämistä. Toinen lähtee pois - omaa tietään vaeltamaan - ja hänellä on kuva sinun arvistasi mukanaan. 

 

Nämä kohtaamiset ovat arvokkaita. Niiden muistot kannattaa pitää sydämessään. Vaikka ne usein tekevät kipeää, niin niiden tehtävä on kasvattaa ja kantaa meitä tällä yhteisellä matkalla.

 

 

Välillä kysyn itseltäni - ”minne olen matkalla?”.  Viime viikon Kirjamessuilla ollessani tapasin uusia ihmisiä - paljon. Paljon sain vastata kysymyksiin luostarista, uskosta, Jumalasta, rukouksesta, ihmisista yleensä, pahuudesta, kuolemasta. Paljon nousi myös kysymyksiä itselläni noista asioista. Samaan aikaan sosiaalinen media paukuttaa taustalla mm. luostarin taloustilanteesta - siitäkin, että esirukoukset pidemmälle aikaa ovat maksullisia. Kuulen aivan kuin vahingossa (ehkä johdatuksesta) omin korvin puheita jotka koskevat minun kotiani - luostaria. Samoin koko kirkkokuntaamme. Tunsin pettymystä, luottamuksen puutetta, surua… Taas kysyin ”minne olen matkalla?”. Nyt kysyn - ”minne me olemme matkalla?”. Millainen kristitty minä olen ja millaisia me olemme. Syömme maata toistemme jalkojen alta - sen maan alta jolle rakennamme Kirkkoamme - Kristuksen Kirkkoa.

 

Kun tulin luostariin - minua stressasi lähinnä asiat: olenko muistanut laittaa lapun oikeaan lokeroon - olenko nyt katsonut palvelus järjestyksen oikein ja laulanko nämä stikiirat ja troparit oikeassa järjestyksessä - olenhan ajoissa ruokailussa. Yritän pysyä kiinni säännöissä - ne luovat turvaa - ne suojelevat meitä. 

 

Tänä päivänä olen istunut kohta 3 vuotta johtokunnassa ja sen jälkeen tullut valituksi muutamaan muuhunkin hallitukseen. En edes tajunnut tänne tullessa että mikä määrä työtä luostarissa on. Ensimmäisenä aloin kuin aakkosista opettelemaan noihin hallinnollisiin juttuihin liittyviä asioita. Olen ihminen, jolle on turha sanoa ”älä stressaa” - jos kyse on kuitenkin minun kodistani.

Nyt mietin usein, että miten tämä luostari on selvinnyt tänne asti. Veljestö on ollut muutamaankin otteeseen aivan minimaalisen pieni. Se on kasvanut minunkin saapumiseni jälkeen. Olen toiveikas.

Silti kysyn ”minne me ollaan matkalla?”. En voinut valita nykyistä perhettäni. Olen hioutunut valtavasti. Olen joutunut katsomaan silmiin ihmisiä - ihmisiä, joista en olisi voinut edes kuvitella pitäväni. Siellä olen nähnyt usein samoja heikkouksia kuin itsessäni. Olen joutunut pinnistelemään, että näkisin läheisissäni Kristuksen. Me olemme samalla matkalla - mutta minne? Millainen kristitty minä olen? Kaivanko maata veljeni jalkojen alta? Vai kysynkö häneltä kun hetki koittaa kahden kesken, että ”veli - sä näytät olevan vaikeuksissa - mitä me voitais asialle tehdä?”.

 

Toki voin korottaa itseäni ja omaa erinomaisuuttani kristittynä ja kirkossa kävijänä sillä, että julkaisen vaikka sosiaalisessa mediassa jutun toisten heikkouksista - kerään sillä tytkkäyksiä ja saan aikaan ”sodan omien kesken”. Ymmärrän toisaalta tuollaistakin käyttäytymistä - me jokainen tarvitsemme huomiota. Me valitettavasti olemme ihmisiä. Minäkin. Tämä ”enkelielämän koulu” on jättänyt tähän mennessä vain luokalle.

 

Luostarissa yritämme voimiemme mukaan keskittyä siihen mitä varten täällä olemme. Rukoukseen koko maailman puolesta ja oman sielumme pelastamiseen. Siihen että jaksamme ottaa vastaan rakkaita pyhiinvaeltajia. Mutta me teemme myös valtavasti töitä sen eteen, että asiat kääntyisivät parempaan päin. Minä luotan siihen, että näin käy. Näin suurta laivaa ei hetkessä käännetä.

Jokainen meistä tietää, että perheessä eletään tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Luostarilla on liiketoimintaa - mutta kaikki pelisäännöt, jotka toimivat maailmassa - eivät ole aivan yksiselitteisiä täällä. Joidenkin päätösten tekeminen tekee kipeää - ihmisenä. Vastuun kasvaessa pitää yrittää nähdä kokonaisuus ja koko yhteisön paras. Meillä pitää nähdä koko Kirkko. 

 

Pyydän - Kun haluatte antaa palautetta luostaristamme - muistatte että ne on ovat kommentteja meidän perheestä - vajaavaisesta perheestä. Ja kun me kirjoitamme Kirkosta ja sen toimihenkilöistä - kirjoitamme itsestämme.

 

”Mutta jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä kahdenkesken; jos hän sinua kuulee, niin olet voittanut veljesi. Mutta jos hän ei sinua kuule, niin ota vielä yksi tai kaksi kanssasi, 'että jokainen asia vahvistettaisiin kahden tai kolmen todistajan sanalla'. 

Mutta jos hän ei kuule heitä, niin ilmoita seurakunnalle. Mutta jos hän ei seurakuntaakaan kuule, niin olkoon hän sinulle, niinkuin olisi pakana ja publikaani.”  

 

Ei ole täydellistä ja synnitöntä piispaa - ei täydellistä ja synnitöntä pappia tai diakonia.

Vain Kristus on täydellinen. Pyydämme anteeksi ennen liturgian toimittamista kirkkokansalta tekemiämme rikkomuksia ja syntejä ”jotta voisimme virheettömästi toimittaa tämän verettömän uhrin” - ja heti liturgian päätyttyä pyydämme anteeksi sen aikana tekemiämme syntejä - ”ajatuksin ja sanoin, tuomitsemisella ja kaikilla tunteilla.”

 

Vaikka me kirkon ihmiset olemme kuinka syntisiä ja mätiä tahansa - Kristus on pyhä - Eukaristia on aina yhtä pyhä - Kirkko itsessään on pyhä. Samoilla käsillä, joilla kirjoitan mitä milloinkin Exel-taulukoista lisäselvityspyyntöihin - samoilla käsillä saan pidellä Kristuksen ruumista käsissäni. Se on pelottavaa - mutta se on lohtuni ja voimani - se on juuri se mikä saa minut jaksamaan.

 

Minä haluan uskaltaa nähdä itseni myös muissa ihmisissä - hyväksyä sen pelottavan tosiasian, että joku muukin kilvoittelee samanlaisten ajatusten kanssa kuin minä. Haluaisin nähdä jokaisessa vastaantulijassa Kristuksen. Muistaa, että kukaan ei ole parempi kuin minä - mutta ennen kaikkea muistaa, että kukaan ei myöskään ole toistaan huonompi.

 

Kiitos. Ristitään itsemme yölevolle ja yritetään jaksaa huokaista edes pieni rukous toistemme puolesta - ja pyhän luostarimme puolesta. Me olemme samalla matkalla - ja samassa laivassa. Hyvää yötä!

Kirjoittajan nimi

Kirjoittaja

Munkkidiakoni Nasari