Historiaa ja nykypäivää

Perimätiedon mukaan Valamon luostari on perustettu 1100-luvulla, viimeistään 1300-luvulla. Sen perustajaisinä kunnioitetaan kahta Valamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolaista.

Luostarin pitkään historiaan mahtuu sekä voimakkaan kasvun että vaikeiden koettelemusten leimaamia ajanjaksoja. Ensimmäinen todellinen kukoistusvaihe ajoittuu 1500–luvun loppupuolelle. 1600-luvun alussa luostari tuhottiin puolestaan niin perusteellisesti, ettei Valamossa ollut luostaritoimintaa yli sataan vuoteen.
Luostarin uusi nousu alkoi Pietari Suuren vuonna 1716 antamasta määräyksestä rakentaa Valamo uudelleen. 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun luostarissa elettiinkin varsinaista kulta-aikaa sekä hengellisesti että aineellisesti: rakennustyöt käynnistänyt igumeni Nasari ja hänen työtään jatkanut igumeni Damaskin loivat Valamosta todellisen suurluostarin, jonka pääluostaria ympäröi kaksitoista skiittaa eli sivuluostaria. Maatalouden varassa elävässä luostarissa toimi myös monia käsityöverstaita ja kuuliaisuustehtävissä ahkeroivan veljestön hengellinen elämä kukoisti perinteisen ohjaajavanhusjärjestelmän tukemana. Runsaslukuisimmillaan veljestö oli vuonna 1913, jolloin siihen kuului peräti 359 munkkia ja 562 noviisia.


Ensimmäinen ja toinen maailmansota vaikuttivat kuitenkin dramaattisesti luostarin vaiheisiin. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuudessa toiminut luostari evakuoitiin helmikuussa 1940 ja noin 200-henkinen veljestö löysi uuden kodin Heinäveden Papinniemestä.

Seuraavina vuosikymmeninä luostarin jatkuvuus oli uhattuna veljestön ikääntyessä ja harventuessa vääjäämättömästi. 1970-luku osoittautui kuitenkin luostarin uuden kasvun alkusoitoksi. Luostarinmäelle rakennettiin uusi kivikirkko ja veljestöön alkoi saapua uusia kilvoittelijoita. Myös luostarin pääelinkeino muuttui matkailun lisääntyessä. Tänään luostari on noin kymmenhenkisen veljestön kilvoittelupaikka, Suomen merkittävin ortodoksisen kulttuurin keskus ja suosittu matkailukohde.

Luostariperinne

Ortodoksinen luostariperinne ulottuu Konstantinopolin ja Kreikan Athos-vuoren kautta Lähi-itään ja Egyptin autiomaihin. Athoksen luostareista ensimmäiset kreikkalaiset munkit saapuivat Novgorodiin ja Karjalaan mahdollisesti jo 900-luvulla. Yksi näistä oli pyhittäjä Sergei, joka matkasi Kiovan ja Novgorodin kautta Laatokan järvelle ja asettui ensimmäisenä kilvoittelemaan Valamon saareen.

Kaikkien ortodoksikilvoittelijoiden elämää yhdistävät samat vuosisataiset säännöt kilvoittelivatpa he sitten erakkoina, muutaman hengen kilvoituspaikoiksi perustetuissa skiitoissa tai yhteiselämäluostareissa. Erakkoelämän säännöt loi luostarilaitoksen perustajana tunnettu pyhä Antonios Suuri (251-356). Yhteisöelämän säännöt laati puolestaan pyhä Pakomios Suuri (286-346). Ortodoksisen luostarilaitoksen varsinaisena kulmakivenä pidetään pyhän Basileios Suuren (330-379) säädöksiä.

Sergei ja Herman Valamolaiset

Luostarin kronikka kertoo kreikkalaissyntyisen munkki Sergein saapuneen Laatokan Valamoon jo 900-luvulla. Perimätiedon mukaan hän sai myöhemmin seuraajakseen karjalaissyntyisen munkki Hermanin. Pyhittäjäisät Sergei ja Herman näyttivät veljestölle myös tien Heinävedelle. Luostarin uutta sijoituspaikkaa valittaessa ratkaisevaksi tekijäksi muodostui nimittäin ministeri Yrjö Herman Saastamoisen omistaman Papinniemen kartanon päärakennuksesta löytynyt pyhittäjäisiä esittänyt ikoni, jonka läsnäoloa Papinniemessä veljet pitivät Jumalan johdatuksena.

Laatokalta Heinävedelle

Vuoden 1917 vallankumous katkaisi luostarin yhteydet Venäjälle. Pian sen jälkeen Valamo ja muut Suomen silloisten rajojen sisäpuolella olleet ortodoksiset munkkiluostarit, Konevitsa ja Petsamo, liitettiin Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteen. Viitankantajamunkit ja noviisit oli kutsuttu ensimmäiseen maailmansotaan jo ennen vallankumousta. Näiden vaiheiden jälkeen luostariasukkaaksi pyrkivien määrä laski romahdusmaisesti ja veljestön rivit alkoivat harventua. Toiseen maailmansotaan mennessä veljestö olikin pienentynyt neljännekseen ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ajasta. Uusi maailmansota ajoi luostarien asukkaat evakkoretkelle. Valamon arvoesineistöä evakuoitiin helmikuussa 1940 Suomen armeijan kuorma-autoilla Laatokan yli rakennettua jäätietä pitkin. Luostarin veljestö asettui jo samana syksynä Heinäveden Papinniemeen, jonne siirtyivät myöhemmin myös Petsamon ja Konevitsan luostareiden munkit.

Uuteen nousuun

1970-luvulle tultua lähes koko Laatokan Valamosta tullut veljestö lepäsi Papinniemen hautausmaalla. Päivittäiset jumalanpalvelukset olivat hetken enää yhden iäkkään pappismunkin, isä Simforianin, varassa.

1970-luku osoittautui kuitenkin Valamon uuden kasvun alkusoitoksi. Isä Serafim alkoi kääntää vuosikymmenen alussa kirkon jumalanpalvelustekstejä suomen kielelle. Näin luostarin päivittäiset jumalanpalvelukset avautuivat entistä rikkaampina pyhiinvaeltajille. Tätä luostarin sisältä lähtenyttä elvytystä tuki ajatus uuden kirkon rakentamisesta. Luostarin monien tukijoiden avustuksella rakennettu kivinen pääkirkko vihittiin käyttöön vuonna 1977. Samalla luostari siirtyi käyttämään gregoriaanista kalenteria ja jumalanpalveluskielenä ollut kirkkoslaavi vaihtui suomeen. Näinä vuosina luostariin alkoi asettua jälleen myös uusia kilvoittelijoita.

Maataloudesta matkailuun

Heinäveden Valamo jatkoi Laatokan Valamon maatalousluostarin perinteitä aina 1960-luvulle asti. Matkailusta tuli kuitenkin pian luostarin pääelinkeino. Vuosien varrella tyhjilleen jääneitä munkkien asuinhuoneita alettiin kunnostaa vierasmajoiksi 1960-luvun lopulla. Niistä ensimmäinen – skeemaigumeni Johanneksenkin kotina palvellut Valkoinen vierasmaja – avattiin vuonna 1969. 1970-luvulla otettiin käyttöön vanhaan navettaan rakennettu kahvilaravintola Trapesa ja ennen kärryliiterinä palvellut Punainen vierasmaja. Luostarin hotelli valmistui uudisrakennukseen vuonna 1983. Myöhemmin luostarinmäelle on rakennettu vielä vastaanoton, viinimyymälän, matkamuistomyymälän ja toimistotilat sisältävä palvelukeskus (1986), kirjaston, kokoustiloja ja konservointilaitoksen sisältävä kulttuurikeskus (1984) ja kansanopisto majoitusrakennuksineen (1989). Kulttuurikeskuksen laajennus valmistui syksyllä 2006.

Osan tuloistaan luostari saa silti edelleen maan antimista. Runsaiden viinimarjaviljelmien sato jalostuu marjaviineiksi ja -likööreiksi luostarin pihapiirissä vuodesta 1998 lähtien toimineessa viinitehtaassa. Myös käsityöperinteet elävät: vanha meijeri kätkee sisäänsä ikoniverstaan, kehystämön ja idyllisen kynttilätehtaan, jossa valmistetaan vuosittain noin tuhat kiloa perinteisiä mehiläisvahatuohuksia luostarin tarpeisiin.

Valamon luostarin igumenit 1758-

Igumeni Jefrem 1758-1781
Igumeni Nazari 1781-1801
Igumeni Innokenti 1801-1823
Igumeni Jonafan 1823-1830
Igumeni Varlaam 1830-1833
Igumeni Venjamin 1833-1839
Igumeni Damaskin 1839-1881
Igumeni Jonafan 1881-1891
Igumeni Gabriel 1891-1903
Igumeni Vitali 1903-1905
Igumeni Pafnuti 1905-1907
Igumeni Mavriki 1907-1918
Igumeni Pavlin 1918-1933
Igumeni Hariton 1933-1947
Igumeni Jeronim 1948-1952
Igumeni Nestor 1952-1967
Igumeni Simforian 1969-1979
Igumeni Panteleimon 1979-1997
Igumeni Sergei 1997-

KS. Joensuun Piispa Arseni toimi luostarin vt. johtajana 2011-2012