Suurin on rakkaus
Puhe heinäveden Kirkastusjuhlilla 28.7.2018 Munkkidiakoni Nasari, Valamon luostari
”Isä, toisinaan tunnen voimakkaana Jumalan rakkauden ja minuun koskee nähdessäni oman kiittämättömyyteni.
-Rukoile, että vastaat Jumalan kaikkiin hyviin tekoihin. ”Sinun laupeutesi seuraa minua kaikkina elämäni päivinä” , sanoi Daavid. Sano sinäkin niin, koska sama tapahtuu myös sinulle ja on oikein, että tunnistat sen ja kiität ja ylistät Jumalaa.
Kun ihminen tunnistaa Jumalan rakkauden, silloin Jumala pommittaa häntä rakkaudellaan. Ehkä teitä kummastuttaa sana ”pommittaa”, mutta tarvitaan jumalallisia ”pommeja”, joiden räjähteenä on Jumalan rakkaus, jotta sydäntämme ympäröivä graniitti hajoaisi. Kun tuo kova kuori hajoaa, sydämestä tulee herkkä ja ihminen liikuttuu Jumalan jopa kaikkein pienimmistä hyvistä teoista. Hän tuntee olevansa velkaa Jumalalle ja on jatkuvasti hyvin liikuttunut. Hän miettii, kuinka voisi maksaa velkansa, mutta Jumala antaakin hänelle yhä enemmän siunauksia, kunnes hänen aulis sielunsa sulaa Jumalan rakkauden tähden.
- Isä, miksi Jumala rakastaa meitä niin paljon?
- Koska me olemme Hänen lapsiaan. Mitä muuta voisin teille sanoa?
- Isä, jos joku kilvoittelee, mutta lankeaa jatkuvasti samoihin asioihin, eikö hän ole Jumalalle epämieluinen, eikö hän tuota pettymyksen Jumalalle?
- Odottaako Jumala meiltä muka edistystä? Ei. Mutta me olemme Hänen lapsiaan, ja hän rakastaa meitä kaikkia yhtä paljon. Näin kerran isän, jolla oli yksi hieman jälkeenjäänyt lapsi. Tämän nenästä valui räkää ja hän pyyhki sitä hihoihinsa. Isä puristi lapsen syliinsä ja suuteli ja helli sitä aivan kuten muitakin. Samoin Jumala hyvän isän tavoin ei rakasta vain viehättäviä lapsiaan, vaan myös hengellisesti heikkoja, joiden puolesta Hän kärsii enemmän ja joista Hän on kiinnostuneempi.
Kukaan ei voi käsittää, kuinka paljon Jumala rakastaa ihmistä! Hänen rakkauttaan ei voi verrata mihinkään! Sillä ei ole rajoja! Se on niin valtavaa, että jos ihminen tuntee siitä vain pikkiriikkisen osankin, hänen tomusta tehty sydämensä ei voi sitä kestää.
Tällaisen keskustelun kävi Athos vuoren pyhä isä Paisios pyhiinvaeltajan kanssa. (Kristityn kilvoitus - Hyveet ja paheet s.187)
Raamattu puhuu rakkaudesta - kannesta kanteen. Vanha testamentti julistaa Jumalan rakkautta kansaansa kohtaan. Laulujen laulussa tuo on puettu kauniiksi runoudeksi.
Uudessa testamentissa itse Jeesus puhuu rakkaudesta useaan otteeseen - kuten myös apostolit kirjeissään.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile... ja niin edelleen.. Mutta vaatiikoo rakkaus meiltä jotain?
Vanhan testamentin Israelin kansa sai jatkuvasti rakkauden osoituksia Luojaltaan, mutta silti ilmeni jatkuvaa niskurointia Jumalaa kohtaan, epäjumalan palvelustakin. Abrahamin rakkaus Jumalaan vaati välirikon hänen ja oman poikansa Iisakin välille, koska Abraham oli valmis uhraamaan oman poikansa Jumalan käskyn mukaisesti. Abraham osoitti kuuliaisuutensa ja rakkautensa Jumalaan ja Jumala säästi pojan.
Jeesuksen opetuksetkaan ei ole sitä kevyintä kuultavaa tämän ajan ihmiselle.
”Jos rakastat isääsi tai äitiäsi, veljeäsi tai siskoasi enemmän kuin minua - et kelpaa minulle”
Mene ja myy kaikki mitä sinulla on ja seuraa minua.
Miten voimme osoittaa rakkautemme Jumalaan - rakkautemme lähimäiseen?
Ihminen on luotu olemaan toisen ihmisen kanssa. Ihminen tulee täydeksi toisessa ihmisessä - rakkaudessa. On myös ihmisiä joista Raamattu sanoo, ne jotka ovat ”kelvottomia” tällaiseen elämään. On ihmisiä jotka tekevät täyden elämäntyönsä yksin.
Edes munkki ei ole yksin. Suurin osa meistä munkeista elää luostareissa, jossa on muitakin. Se on munkin uusi perhe. Ja voin sanoa, elämä ei ole sen helpompaa kuin perheessäkään. Tulee erimielisyyksiä, riitoja, pahoja sanoja - tulee pettymyksiä, menetyksiä ja surua. Tiiviin ja rutiininomaisen elämän keskellä luostariasukkaat täydentävät toisiaan. Kaikkia on siunattu lahjoilla, jotka ovat tärkeitä luostarielämän pyörittämisessä. Kaikki tehdään kuitenkin Korkeimman kunniaksi ja lähimmäisen parhaaksi. Rakkaudesta Kristukseen ja rakkaudesta lähimäiseen. Tuota rakkautta saa kokea päivittäin niin tuossa erikoisessa työyhteisössä, joka on myös kotini - kuten myös vierailijoiltamme.
Munkki voi tuntea myös yksinäisyyttä. Munkkeus tarkoittaa yksinolemista, mutta silti munkin ei tulisi olla yksin. Hänen tulisi olla jatkuvassa yhteydessä Jumalaan, rukouksen kautta. Hänen tulisi olla altis palvelmaan ja ottamaan vastaan luostarissa käyviä pyhiinvaeltajia. Kilvoitella kuuliaisuudessa myös tätä suurta palvelutehtävää kohtaan. Kieltää itseään joka hetki. Muistaa olevansa syntinen. Muistaa olevansa vähäisin opetuslapsi. Pitäisi muistaa rukoilla jatkuvasti ”omien ja kansan hairahdusten tähden”. Pitäisi voittaa turmelus ja pitäisi voittaa maailma. Pitäisi voittaa ennen kaikkea oma liha.
Luostarielämä vaatii ihan samat päätökset ja puitteet kuin toimiva avioliitto. Täytyy sopia pelisäännöt jo alussa - luostarissa tosin tiedostaa ja hyväksyä olemassaolevat
pelisäännöt. Täytyy olla paljon kärsivällisyyttä ja huumorintajua - anteeksiantamusta loputtomasti. Uusia puolia nousee esiin ihmisistä jatkuvasti ajan myötä. Pitää antaa toisille tilaa kasvaa, hyväksyä toisen heikkoudet, tukea vahvuuksissa. Luostarissa kaikilla on sama päämäärä keskinäisessä rakkaudessa - tukea toisiamme matkalla - pelastua. Avioliitto on myös tällaista ”pelastustien” kulkemista. Ulkoiset asiat ja aistillisuus ovat vain se pinnallinen osa elämää. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Ihminen on Jumalan kuva. Ihminen tarvitsee Jumalaa, joka toimii meidän kaikkien kautta. Jumala on rakkaus - Rakkaus on pelastustiemme.
”Ei ole ihmisen hyvä yksinään olla...”- sanotaan jo Raamatun alkulehdillä.
Olen saanut käydä upeita keskusteluita luostarivieraiden kanssa rakkauden tärkeydestä - itsensä kieltämisestä aivan arkielämässä - kuinka toisen huomioiminen kieltämällä itseltään jotain voi olla suuri siunaus ja joka palkitaan varmasti. Nöyränä oleminen tällaisessakin yhteiselämässä - ei alistuminen, vaan rakkaudessa palveleminen - toisen huomioon ottaminen. Yksinkertainen kysymys lähimmäiselle - joka kuitenkin on merkitykseltään niin suuri - miten sinä voit? - on myös eräänlainen ujo tapa sanoa: ”sinä olet tärkeä - minä rakastan sinua”.
Kristus valitsi kirkkonsa perustajaksi ja avaintenhaltijaksi ristiriitojen miehen, Pietarin. Löydän itseni hänestä joka päivä. Pietari vannoi olevansa valmis kuolemaan Herransa puolesta, mutta ehti kieltää hänet kolmesti jo ennen kuin kukko lauloi. Mutta ylösnoustuaan Jeesus antoi hänelle anteeksi - kolmesti kysyen ”Rakastatko sinä minua?” ja jokaisen ”rakastan” vastauksen jälkeen Jeesus antoi tehtävän ”Ruoki minua karitsoita, kaitse minun lampaitani, ruoki minun lampaitani”. Rakkaus näkyy palvelemisessa - pyytettömässä tekemisessä rakkaudesta Jumalaan ja hänen luotuihinsa.
Me jokainen kannamme ristejämme. Lohduttavaa on, että Kristuskin epäröi ristillä. Hän luuli jo isänsä hylänneen hänet. Näin Hän osoitti oman heikon ihmisluontonsa, mutta nousi kuintenkin Jumalana ylös haudasta. Vaikka epäonnistunut olenkin ja tulen vielä epäonnistumaan monissa asioissa - toivon, että minulla on voimaa luottaa, pyytää apua - Siihen asti - yritän vain rakastaa...
Me olemme vielä keskeneräisiä. Meillä on vielä paljon oppimista rakkaudesta. Usein mietin ihmissuhdeongelmia kuunnellessani toisten huolia. Esiin nousevat ihmisten itsekkyys, oikullisuus, epäluotettavuus, torjuminen, tyhmyys, sietämättömyys, vastuuttomuus - nämä ominaisuudet ovat varmaan monille muillekkin tuttuja. Mutta suurin asia jonka olen ymmärtänyt, että näiden ongelmien kanssa taisteleva on itse se ongelman juuri.
Minä en voi, enkä aiokkaan muuttua ihmisenä, että minusta tulisi siedettävämpi tai viisaampi - en kertakaikkiaan pakottamalla voi muuttaa itseäni - mutta aion kasvaa. Aion kasvaa rakkaudessa ja siinä että voisin hyväksyä ihmisten epätäydellisyyden - voittaa ennen kaikkea itseni ja olla kokonainen omassa epätäydellisyydessäni.
Valamo - Luostarimme kantaa tätä Suuren juhlan nimeä - kirkkomme on pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle.
Juhlan veisun sanat menevät näin
Oi Kristus Jumala, Sinä kirkastuit vuorella, ja opetuslapsesi näkivät Sinun kunniasi kykyjensä mukaan, että nähdessään Sinut sitten ristiinnaulittuna ymmärtäisivät Sinun kärsivän vapaasta tahdostasi ja saarnaisivat maailmalle, että Sinä olet totisesti Isän kirkkauden säteily.
Omien kykyjemme ymmärryksellä jäämme vain ihmettelemään pienoisevankeliumin suuruutta ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Toivon - ja rukoilen voimia itselleni ja jokaiselle teille, että näiltä Kirkastusjuhlilta lähtiessämme - näkisimme aivan jokaisessa vastaantulijassa Lähimäisemme - Jumalan kuvan. Sillä suurin on rakkaus.
